”Soittakaa pojat! Maailma aukeaa.”

50- ja 60-lukujen vaihde oli kummallisella tavalla sekä jähmettynyttä että hautovaa aikaa. Poliittisesti ikävä naapuri oli jäykistänyt kansakunnan luimistelevaksi monoliitiksi, joka karvahattunsa alla jupisi, mutta ei tehnyt nöyryytyksestään numeroa. Poliittisesti itseilmaisu saattoi olla ahtaalla, mutta kulttuurin puolella oli vähän tilaa. Yhtenäiskulttuuri vallitsi vielä, mutta aineelliset ja asenteelliset muutoksen merkit tekivät tuloaan. Alkoi olla edes vähän varallisuutta, vapaa-aikaa, koulutusta, uusia arvoja, tietoja maailmalta. Television mustavalkoinen hohde alkoi loistaa yhä useamman torpan ikkunasta.

Parikymmentä rauhan vuotta erotti uuden polven sitä vanhemmista raataja- ja sotasukupolvesta. Perinteen siirtyminen ei ollut kivutonta. Vanhempi polvi oli uurastanut rauhan ja turvallisuuden eteen ja odotti että nuoremmat antaisivat sille arvoa ja jatkaisivat työtä. Osa kiittämättömästä nuorisosta vastasi lättähattuilulla ja sillä huolestuneisuutta herättäneellä räävittömällä menolla, jota edustivat Elviksen lantio ja Bill Haley.

50-luvun loppuun mennessä Elvis oli jo saatu armeijaan, Bill Haley paljastui – aha – 50-vuotiaaksi, Buddy Holly oli kuollut, Little Richard oli kokenut uskonnollisen herätyksen, Chuck Berry ja Jerry Lee Lewis olivat kärsineet ikävästä julkisuudesta syytettyinä epäsiveelliseestä käytöksestä. Radioaalloille ja hittilistoille oli palautettu kuri ja järjestys Frankie Avalonin, Paul Ankan, Pat Boonen ja Connie Francisin muodossa.

Erillinen nuorisokulttuuri oli kuitenkin alkanut hahmottua. Tiedonvälityksen lisääntyminen alkoi nostaa tajuntaan kahden supervallan jännitteitä. Ydinaseiden uhka alkoi vetää väkeä kohti pasifismia ja sodankäyneet miehet joutuivat katsomaan poikiensa sivarihankkeita. Neuvostoliiton hännystely söi suomalaisia isiä rotan lailla, mutta joka puolelta vyöryvä edistyksellisten rauhanvoimien rauhanmeri, rauhankonsertti, rauhanasema, rauhantaidenäyttely, rauhanmerkki ja kaikenmoinen rauhantahtoisuus putosivat kuin pommi moneen ihan rauhalliseen perheeseen: ”Jos siellä yliopistossa ei muuta opita kuin nenälle hyppimään, niin saat tulla pois sieltä.”

Osasyynsä oli Yhdysvaltojen kommunisminvastaisessa taistelussa Vietnamissa ja Laosissa. Kommunismin suotavuudesta paskat, mutta amerikkalaisten rymistely oli sietämätöntä. Sodan arvostelu ei ollut pelkkää edistyksellisten kaaderien masinoimaa antiamerikkalaisuutta, vaikka sitäkin oli. Mutta kun Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian 1968, yhtälailla oltiin mielenosoitusjoukoissa Neuvostoliiton konsulaatin edessä Linnankadulla.

70-luvun alkuvuosiin mennessä suomalainen yhteiskunta näytti läpipolitisoituneelta. Maailma oli täynnä virheitä, ja ne oli mahdollista korjata yhteiskunnallisella toiminnalla. Kun Olli Pellikan kanssa perustettiin Uudenmaankatu 15:sta saatuun vuokratilaan Nuorison Tiedotuskeskus, heti ensimmäiseksi puhelimen jälkeen hankittiin keskukseen kaikkien puolueiden ohjelmat, ”jos joku soittaja haluaisi liittyä”.

Sukupolvien jakolinjat eivät joka kodissa olleet dramaattisia. Eikä aina ollut kysymys aatteista. Estetiikkakin erotti isiä ja poikia, ja se oli voimakkaassa murroksessa. 60-luvusta muodostui sukupolvikokemukselle otollinen vuosikymmen ja musiikista sukupolven keskeinen ilmaisukanava. Pari vuotta sitten Uudenmaankatu 15 oli tekemässä soundtsekkiä Ruissalon paviljongilla Föribeat-tilaisuuden alla, kun salin halki käveli kuusikymppinen hemmo, joka kuulutti: ”Soittakaa pojat! Kun sähkökitarat tuli, maailma aukesi!”

60-luvulla tuo kulttuuri kasvoi omakseen ja puhkesi ryöppyävään kukoistukseen. Enää eivät julkaisuyhtiöiden sedät vedelleet lankoja, vaan kulttuurin kuluttajat ja tekijät olivat samaa joukkoa.

Osalle musiikissa korostui aatteellisuus – se oli käyttövoimaa poliittisen ja antiautoritaarisen zeitgeistin palveluksessa. Suunta oli ongelmia kohti. Suomessa sitä ilmensi poliittinen laululiike ja osittain folk-musiikki. Rockissa ”Systeemiin” kohdistuvaa epäluuloa edustivat mm. Mothers of Invention, Dylan, The Fugs, CSN&Y ja MC5. Toisille, ehkä sen jälkeen kun vaikuttamiseen oli väsytty tai kun sulautumisvaatimukset ”edistykselliseen” kollektiiviin alkoivat lopulta tuntua ahdistavilta, musiikki oli pikemminkin pakoa politiikasta. Kun ei enää jaksanut toimia systeemisen muutoksen puolesta maailman vääryyksien oikaisemiseksi, saattoi vastata Thanatoksen kutsuun. Kääntymällä sisäänpäin, ongelmista pois, saattoi ahdistusta sublimoida ja voida edes itse vähän paremmin. ”Turn on, tune in, drop out”, psykedeliaa peliin. Levylautaselle Hendrix, Pink Floyd, Doors, Cream tai 13th Floor Elevators.

Esteettisessä mielessä ratkaisevaa oli The Beatles-yhtyeen osuus. Joulukuussa 1962 liverpoolilaisnelikko murtautui Englannin hittilistoille folkahtavalla ”Love Me Do” –kappaleella. Vuoden kuluttua yhtyeellä oli Top-20 –listalla kuusi singleä – mukaanlukien listan kolme ensimmäistä sijaa. Pitkätukkaiset hunsvotit toivat lopulta saarivaltakunnalle enemmän puntia kuin hiili- ja terästeollisuus yhdessä.

Amerikassa John F. Kennedyn salamurhasta lamaantunut kansakunta sai tarpeellisen tönäisyn yhtyeen vierailusta helmikuussa 1964, jolloin se esiteltiin Ed Sullivanin 73 miljoonaa katsojaa keränneessä tv-ohjelmassa. Samoihin aikoihin New Yorkissa: toinen Elviksellä, Jerry Lee Lewisillä ja Buddy Hollyllä marinoitu mies alkoi turhautua folk-kappaleidensa rajallisista mahdollisuuksista. Bob Dylanille Beatles, Animals ja Rolling Stones olivat yllykkeinä ajatukselle että monimerkityksellistä ja purevaa sanomaa voi tulkita myös sähköisesti. Loppukesästä 1965 julkaistu ”Like A Rolling Stone” oli sodanjälkeisen populaarimusiikin komeimpiin näyttöihin kuuluva veto uuden sukupolven omaehtoisesta ilmaisusta.

Aikakauden jälkeenpäinkatsoen kaiken suhteellisuuden ylittävä luovuuspurkaus tarjosi ennenkuulumattomat mahdollisuudet tyylien kehittämiseen. Populaarimusiikki kasvoi simplistisestä C-(Am)-F-G (Suomessa Am-Dm-E7) formulasta eklektiseen ja joka suuntaan rönsyilevään kudelmaan, jossa lukemattomat genret elivät rinnakkaisina: rock’n’roll, pop, folk, blues, soul, funk, tyttöbändit, bubblegum, psykedelia, proge, protestilaulut, singer-songwriterit, surf, hard rock, autotallirock, kantri-rock, reggae, rhythm and blues, undergound ja avant garde. Yksilölliseen ja sosiaaliseen kuohuntaan reagoivat artistit suodattivat tuntemuksensa musiikkiin ja uudet vaikutteet levisivät nopeasti tekijältä toiselle. Bändit tuntuivat jatkuvasti haastavan toisiaan. Nopeasti kehittyvän studiotekniikan ansiosta jokaiselta levyltä saatettiin odottaa uusia, päräyttäviä juttuja. Julkaisutahti oli käsittämätön: usein LP vuodessa, tai kuten CCR: vuoden sisään kolme studioalbumia, kahdessa ja puolessa vuodessa kuusi.

Minä istuin sohvalla kammarin
oli kaverini saanut grammarin
olin vallassa taian mahtavan
pyörivän, mustan magian
Istui tyttöni portailla yksinään
en lähtenyt kanssaan kävelemään
ei siitä nyt mitään tullut olisi
kun minulle kolisi Biitles ja Rolling Stouns.

Puhutaan elämän formatiivisesta vaiheesta. Silloin kuultu ja omaksuttu musiikki saa erityismerkityksen koko loppuelämäksi. Jos tuo vaihe osui 60-70-luvuille, niin ei se huono ollut.
LP-levy vakiintui keskeiseksi julkaisuformaatiksi ja samalla tapahtui merkittävä kvaliteettimuutos. Vielä 1969 Suomen kokonaislevymyynnistä oli puolet singlejä, mutta etenkin maailmalla luovaa panosta alettiin suunnata enenevästi albumeihin. Aikaisemmin pop-LP:t olivat sisältäneet 1-2 hittiä ja kymmenen ohitettavaa täytepiisiä – 60-luvun puolenvälin jälkeen LP-levyistä alettiin rakentaa täysipainoisempia kokonaisuuksia. LP-listojen kärkeen oli usein noussut levyjä, joiden musiikki pohjautui musikaaleihin tai Hollywood-elokuviin:

Myydyimmät levytUSAEnglanti
1956Calypso – Harry BelafonteCarousel – Soundtrack
1957My Fair Lady – Broadway CastThe King and I – Soundtrack
1958My Fair Lady – Broadway CastMy Fair Lady – Broadway Cast
1959Peter Gunn – Henry ManciniSouth Pacific – Soundtrack
1960Sound of Music – Broadway CastSouth Pacific – Soundtrack
1961Camelot – Broadway CastG.I. Blues - Elvis Presley
1962West Side Story – SoundtrackWest Side Story – Soundtrack
1963West Side Story – SoundtrackWith the Beatles – The Beatles
1964Hello, Dolly - Broadway CastBeatles for Sale – The Beatles
1965Mary Poppins – SoundtrackSound of Music – Soundtrack
1966Whipped Cream – Herb AlpertSound of Music – Soundtrack
1967More of the Monkees – The MonkeesSgt. Pepper – The Beatles
1968Are You Experienced – Jimi HendrixSound of Music – Soundtrack
1969In-A-Gadda-Da-Vida – Iron ButterflyAbbey Road – The Beatles
1970Bridge Over Troubled Water – S & GBridge Over Troubled Water – S & G

Tästä eteenpäin siirtymä vakiintui: myydyimpien levyjen listat valtasivat pääosin rock- ja pop-genreen kuuluvat äänitteet.

Heti samalla viikolla ostin sen
levysoittimen aataminaikuisen
tuli viidakkosoundi olohuoneeseen
äitini sanoi minun seonneen
En kauheasti kadu vaikka sekosinkin
niin saamaton, ujo olin aiemmin
vaikka en kadulla kohkaisi
niin minua rohkaisi Biitles ja Rolling Stouns.

Sähkökitara tuli sodanjälkeisen sukupolven kannalta oikeaan aikaan. Se antoi kapinoivalle nuorelle miehelle lupauksen jostain muusta kuin faijan homeisesta haitarimeiningistä. Totaalinen isänmurha sisälsi vielä liian suuriksi nousevia riskejä – niinpä repertuaariksi valikoitui sellaisia rock-klassikkoja kuin Heili Karjalasta, Metsäkukkia ja Vanhan kartanon kehräävä rukki.

Murrosikäisen nuoren kädessä sähkökitara on väkevä ase. Yksilöllistymisprosessin haavoittuvassa ja herkässä vaiheessa syntyy helposti akuutti resurssipula: omat impulssit ja tavoitteet, hartioille lasketut odotukset, seksuaalinen levottomuus, kunnioituksen ja ihailun saavuttaminen – kaikkeen liittyy epävarmuutta tai uhkaa. Veistotunnilla väsätty sähkökitara voi jo tuoda respektiä, ja pienellä harjoittelulla finninaamainen koltiainen alkaa saada jo statusta jota urheilijaporukassakin voidaan kadehtia.

Vaikka alkuaikojen soittimet olivat yleensä kurjia ja kapoisia vempeleitä ja vahvistimet tiesmitä vanhoja radioita, sähköisen äänen herättämä voiman tunne on ollut palkitseva kokemus sadoilletuhansille nuorille. Edelleen myydään maassa vuosittain 30.000 kitaraa – joka päivä siis 80 skebaa! Jokainen sen tietää: peilin edessä vedetty E-sointu potikat kello viidessä lyö värit päälle, nostaa jalat maasta, herättää karjuvan pedon.Kun seuraavan kerran joku pösilö kysyy, mitä hyötyä tuosta musiikkiharrastuksesta muka on, näytä hänelle tämä Rumba-lehden juttu: Miten Musiikki vaikuttaa aivotoimintaan

Soittajan identiteettiä hakiessaan ei silti yleensä joutunut olemaan vain oman minuutensa varassa. Puutteellinenkin soittotaito kävi kurantista vaihtoarvosta, koska sen avulla sai osallisuuden ryhmästä, bändistä. Vanhempien hoivaavasta piiristä irtautuva nuori löytää uuden ryhmäyhteisyyden. Itserakentumisen projekti ei olekaan vain narsistinen itseriittoisuushanke, vaan sisältää myös riippuvuutta, neuvottelua, jatkuvaa itsesäätelyä. Myöskään ulkoista todellisuutta, tappioita, eikä suosiotakaan, tarvitse kohdata yksin.

Omaa aikuisidentiteettiä ja erillisuudentunnetta rakentavalle nuorelle miehelle tuon aikakauden kapinallisen rockmusiikin avaamat mahdollisuudet tulivat tarpeeseen. Sähköisesti vahvistettu manifesti omasta itsellisyydestä julisti ikuista murrosta sukupolvien välille. Kotonaan yksinäiseen pyristelyyn päätynyt nuori voimaantui treenikämpällä, jossa Eros ja mielihyvä lääkitsivät taistelussa kärsinyttä mieltä. Lisää voimaantumista sai kun Systeemin vastainen taistelu kääntyi sovituksen kokemukseen: Ruis-Rockin synnyttäminen osoitti että systeemi saattoi olla myös responsiivinen. Ja kun sukupolven yksittäiset hipit kaikilta pikkupaikkakunniltakin kokoontuivat täysin yllättävässä fyysisessä vahvuudessa, oli nuorisokulttuurin olympianäyttö annettu.

Olen hakannut portteja lapsuuden
ja repinyt haavoja nuoruuden
olen koukussa, jäässä ja tunnoton
tuskin tiedän missä elämäni on
Minä kaipaan takaisin viidakkoon
aistien, tunteen aallokkoon
vesi solisee, tuuli humisee
ja vieläkin kolisee Biitles ja Rolling Stouns.

Nuori mies haluaa tehdä sankaritekoja. Kun ne on tehty, tullaan lopulta regeneratiiviseen vaiheeseen. Siihen kuuluu tehdyn ymmärtäminen ja opitun siirtäminen eteenpäin. Kirjoitetaan omaa historiaa, siinä ohessa aika monen muunkin. Föribeat niin kirjallisessa muodossa, auditiivisena kokemuksena kuin tapahtumanakin, on sitä. Yksilöllisyys liittyy kollektiiviseen – tai paremmin sanottuna ryhmäiseen (”kollektiiviseen” olemme ehkä kuitenkin liian antiautoritaarisia).

Föribeat-konserteissa, varsinkin ensimmäisessä, on luokkakokouksen tuntua. Uusinnetaan sitä elämänvoimaista kokemusta, jonka kaikki tietävät. Onhan se vähän regressiiviseen, ehkä symbioottiseenkin yhteyteen hakeutumista, mutta tilapäistä, eivätkä elämän realiteetit siitä kärsi. Jos 60-luvun liikehdinnässä orastava minuus olisikin pitänyt uhrata kollektiiviselle liikkeelle, ei ryhmäimulla tässä suurta valtaa ole. Molok ei vaadi uusia uhreja, kaikki ovat omansa suorittaneet, luokalta on päästy. Kuten koulussakin, kaikki eivät tunne kaikkia muita erityisen hyvin, eivätkä kaikki ole ylimpiä ystäviä. Mutta toveruudesta ja kohtalonyhteydestä voidaan puhua, ja kyllä niissä pöydissä on puhuttukin. Eikä Föribeat-konsertissa kukaan arvostele toisten bändien soittajia: jokainen tietää miten vaikeaa se on.

Yhteen tuleminen on ollut pitkän historian päässä – monilla 40 vuoden tauon jälkeen. Eri puolilla kaupunkia kerääntyy miesporukoita biitin äärelle. Uudelleen kootuissa bändeissä on tehty sama havainto: kyl lähte. Kamatkin on nyt paremmat. Kotona rouva saa todeta että joka viikko se lähtee, ja palaa, eikä siitä tarvitse murhetta kantaa. Täysin järjissään olevat yliopistotason äijät voivat istua kerran kuussa Beatles-seminaarissa tutkimassa laskevia bassokuvioita, dim-sointuja tai sointusubstituutioita. Aina välillä treenejä joudutaan siirtämään, koska laulajan, kitaristin, basistin urkurin tai rumpalin selkä / polvet / kädet on paskana. Taistelu vaatii hintansa, mutta ei sitä yleensä soittaminen ole aiheuttanut.

Nuorena ihminen katsoo eteenpäin, vanhana taaksepäin. Keski-ikäisenä vilkuilee vähän hämmentyneesti joka puolelle. Ja aina välillä eksyy vinyylilevysoittimeen biitles ja rolling stouns.

– Kari Purssila

Comments are closed.